Kun luulee tuntevansa itsensä sen kaiken jälkeen..

Syyskuun viimosia päiviä viedään.. edellisessä postauksessa huhtikuussa asiat oli lähtökuopissaan vasta ja tässä välissä onkin tapahtunut vaikka ja mitä.

Alotetaan vaikka pojasta ekana.. Pojalla vahvistu diagnoosi ja alotettiin lääkitys ja alkukesän se toimikin hienosti. Sitten tuli muutto uuteen asuntoon lähemmäs uutta koulua, noh se uusi kouluhan oli suuri asia jo itessään, mutta siihen päälle hyppäys entisestä pienluokasta normaalikokoiseen luokkaan ja vieläpä musiikkiluokkaan.. hyppy tuntemattomaan. Jännitys ja muutoksien käsittely oli pienelle niin rankkaa että jyräs lääkkeen vaikutuksen ja koulun alkaessa jouduttiinkin nostamaan vahvuutta. Alku sujui ihan hienosti, mut nyt on alkanu olemaan pojalla masennuksen oireita, jotka voi mahdollisesti johtua lääkkeestä.. mut no.. olkoon se aihe vielä muhimassa, lokakuussa on kontrollikäynti lääkäriin.

No mie ite. Kävin lääkärin pakeilla ja alotettiin lääkityskokeilu ADHD:hen. paperitestin mukaan ei oo epäselvää että miulla on ADHD ja sen lisäksi täytettyäni 98 kysymystä kyllä/ei vastauksin. lääkäri totesi vaativan persoonallisuuden piirteet täyttyvän lähes täysin. Kannustavasti lausahti siihen näin: "vaativa persoonallisuus on oikeastaan vaan ihan hyvä asia tässä tän päivän maailmassa, mutta vaativa ihminen polttaa myös itsensä turhan usein loppuun ellei ymmärrä vaativansa itseltään liikaa. Tosin ADHD ja vaativa persoonallisuus ei ehkä ole se paras yhdistelmä." kannustavaa x) mutta toisaalta helpottavaa.. sain sanan sille mitä olen, miksi olen ollut tälläinen, miksi jotkuu asiat on niin hiivatin tarkkaan oltava juurikin näin ja miksi en uskalla kokeilla mitään uutta. Aloin taas ymmärtää itteeni paremmin.

Edelliseen postaukseen sain kommentin eräältä henkilöltä. Eksyin hänen profiiliinsa ja elämäni kääntyi juurikin sillä hetkellä ylösalaisin! Ja tälläkertaa hyvinpäin! <3 Kiitos siitä kuuluu Päivi Hakalalle ! se hymiö joka yksinään siellä kyhnötti kommentissa, ei mitään sanoja vaan vain hymiö.. jaaaaaaaa seuraavat 2 viikkoa olin maailman onnellisin, iloisin ihminen ja imin kuin pesusieni tietoa aiheesta :)

Katsoessani inhimillisen tekijän  jossa Päivi oli puhumassa omasta elämästään ja diagoosistaan jne jne... meikä kävi sen samaisen vajaan tunnin aikana kaikki maailman tunteet läpi ja en yleensä itke, mut miun piti pistää paussia tuohon videon kattomiseen kun itkeeporasin kun mikäkin itkupilli, onnesta, helpotuksesta, epätietoisuuseta ja samalla sen häviimisestä. EN-VAAN-VOI-VIELÄKÄÄN-KÄSITTÄÄ! se oli jotain joka oli aina ollut kadoksissa miun elämässä ja nyt olin sen löytäny, pienen tiedon palasen, miks oon tämmönen.

Noooooo.. lääkekokeilusta sen verran että ekaa kertaa 28 vuoteen miusta oli kerrankin kiva siivota!! ei vituttanu, ei ahistanu, ei ollu mitään kiukun sekasia tunteita vaan yhtäkkiä huomasin, pää vaatekomerossa, järjesteleväni jo kuukauden lattialla lojuneita puhtaita (? ehkä hieman jo pölyttyneitä) vaatteita kaappiin ja huomasin etää mitä hittoa?? tää on mukavaa?? :DDDD ja voi sitä riemua kun se hokasin niin juoksin ukon kaulaan hyvä etten itkien ja hihkuin että miusta on kiva siivota! olin kuin pikku kakara karkkikaupassa ja annettiin lupa valita ihan mitä vaan :) <3 alkoholin tarve hävis kokonaa.. taisin olla 5 viikkoa juomatta yhtäkään siideriä kun ei vaan tehnyt mieli.. Aiemmin olin kuitenkin vähintään 2 viikon välein tarvinnu hermosiiderin illalla jotta saan rauhotuttua kaikseta stressistä kun poika on mennyt isälleen viikonlopuksi. Usein myös noina viikonloppuina se ei jäänyt siihen yhteen siideriin vaan tuli tarve lähtä kotoo pois ja ihmisten ilmoille. Lääkkeiden kanssa olin onnellinen, rauhallinen ja en kimpoillut pienestäkin vastoinkäymisestä seinille vaan suuttuminenkin jäi puolitiehen.. vitsailinkin että vituttaa ku ei vituta xD

Keskittyminenkin oli ihan omaa luokkaansa.. tein syntymäpäiväkortin, jota huomasin tehneeni hermostumatta 2 tuntia, käymättä tupakalla ja... se oli jo valmis!!! okei 2 tuntii on aika pitkä aika kortille xD mut se olikin sellanen 3D kortti jota saikin väkertää pikkasen pitempään :)

Jossain vaiheessa sitä tottu siihen fiilikseen ja että mihin tää nyt oikeestaan auttaa tää lääke enää, tuliko toleranssi näin nopeesti. No sitten tuli tauko, pidin lääkkeettömän päivän. Lähdinpä ajamaan autolla ja tässä 2 kilometrin matkalla huomasin 3/4 osan siitä matkasta olleeni ihan muissamaailmoissa kuin keskittyneenä ajamiseen. Sinä päivänä päätin etten koskaan enää aja ilman lääkettä, miten oon ees voinu uskaltaa ajaa ennen!!?? Olihan se ukkeli sanonu ettei tarvii mielikuvitusjarrua enää painaa ja huomasin itekkin että miulla ei ollu mihinkään kiire, mutta että se haavemaailmaan eksyminen oli noin herkässä?!! Impulsiivisuus ja vitutus palas takasin.. ei .. kyllä tää on nyt vahvistettu että lääkkeet vaan toimii miulla niin kuin niiden pitääkin ja miun on pakko olla ADHD!

Neuropsykologiset testit tuli ja meni, siellä selvis että kahteen asiaan keskittymisessä suoritustaso tippuu huomattavasti, mutta muuten olen äärimmäisen hyvämuistinen ja vahvasti visuaalinen ja looginen ihminen.. Kun kerroin ukkelille että seukkaat muuten helvetin hyvämuistisen, loogisen akan kanssa, niin ukkelilta pääsi naurahdus :D No siis miehän en muista mitään ja ajattelu on välillä kaukana loogisesta jos en jaksa keskittyä x) mutta neuropsykologisissa testeissä tulleet asiat olikin optimaalisessa tilanteessa ja tilassa tehtyjä, lääkkeen vaikutuskin piti ottaa huomioon. Loppupäätelmä oli että jokin häiritsee miun muistamista ja asioiden mieleen painamista. Ja kaikesta huolimatta ADHD piirteitä on. Sitten vaan odottelemaan uudestaan lääkärin aikaa..

Siitä päästiinkin siihen pisteeseen että oon tässä ja olen virallisesti ADHD. Mielenkiinnolla odotan vielä niitä papereita jotta nään yhteenvedot ja kaikki mitä mie oikeastaan oon niiden lääkäreiden silmissä ollu. Lääkkeen vahvuutta nostettiin, hyödyn selkeesti lääkkeestä mut annos ei ole enää riittävä. Sain myös nukahtamiseen ja viivästyneen unirytmin "siirtämiseen" melatoniinia kokeiluun.

MAAILMAN PARAS SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA!! diagnoosi, miksi olen tälläinen! <3

Nyt onkin enää edessä omakuvan muodostamista uudelleen, tai siis oikeastaan sen jatkamista. dg:n hyväksymistä, koska ajoittain tulee niin elämää musertava tunne että miks mie? tuntuu että tuo dg on kuolemantuomio, niinkuin vaikka syöpä. Lääkkeet ei koskaan tuu parantamaan minuu, eikä tuu muuttamaan niitä ongelmia olenmattomaks jotka on ja pysyy, se lääke on vaan niinkuin kävelykeppi, apu, jonka kanssa on helpompi kävellä.. se madaltaa kynnystä asioiden aloittamiseen, miulla on suurimmat vaikeudet alottamisessa, muttei alota mitään ilman että teen itse kuitenkin sen työn ryhtyä johonkin. Enää siihen ei mene sitä 9 tuntia, nyt siihen saattaa mennä muutama minuutti tai muutama tunti, mutta huomattavan paljon vähemmän aikaa! Ulko-ovikaan ei ole mörkö ja on helpompi lähteä ihan esimerkiks kauppaankin!

tässä puolessa vuodessa on oikeestaan tapahtunu paljon muutakin kuin tuo diagnoosin saaminen, mut tästä tulis niiiiiiin pitkä postaus ettei kukaan jaksais tätä lukee. ei varmaan oo jaksanu tätä nytkä lukee :) jos on niin onnittelen! ja pahoittelen kanssa, en tiiä mistä ja miks mut.. no ääh.. en osaa selittää :)

kiitos kun luit :) oikeen ihanaa yötä ja syksyn atkoo, en takaa millon seuraavaks kirjottelen taas :)

Voi kun löytäs sanoja...

ADHD..... en vaan löydä sanoja millä kuvailisin tätä tunnetta..

Ihmetteli monesti elämäni aikana et miten mie turhaudun tekemisen puutteeseen vaikka tekemistä on paljon ja kesken-eräsii hommia on enemmän kun laskupää antaa periks.. nyt siihen tunteeseen ja kaikkeen siihen liittyvään on alkanu tulee pikkuhiljaa selityksia ja kun mitä enemmän tunnistaa itessään joitain piirteitä tai tapoja tai tuntemuksia jotka liittyy tuohon ADHD:seen tai ADD:hen niin sen enemmän alkaa turhautumaan kun ei taas ole keinoa pois.. ei oo työkaluja joilla ohjata itseään..

Tähän mennessä kyllä huomannu omat vahvuudet ja heikkoudet kuten oon todella laiska kotitöissä mut jos jollan ihmeellä alan tekemään jotain, alan vaan pyörimään ympyrää eteisessä että mistä alottas ja palaan takas sohvalle läppärin ääreen.. välillä turhauttaa läppärilläkin olla kun naamakirjassa ei tapahdu mitään ja kaikki ne vähintäänkin 8 peliä oon jo pelannu kunnes taas muutaman tunnin päästä voisin pelata uudelleen kun saan lisää energiaa.. se että oon taas kiertäny tuota laiskuutta sillä että miulla on hyvä handsfree jolla saan kädet vapaaksi ja pääsen tekemään asioita samalla kun juoruan ystävieni kanssa puhelimessa.. Kun otin muutamia vuosia sitten liittymän jossa maksoin maksimissaan 99 senttiä päivässä puheluista (ei koske tietenkään virastoja yms. numeroita) niin ensimmäisen laskun käteen saadessani kuukauden puhelut tunteina oli 83 tuntia. 33 tuntia enemmän mitä esim se 300 minuuttia eli 50 tuntia ois ollu pakettina. Ihan hyvä etten sellasta pakettia sit ottanu :D Se että saan jutella ja vaikka ihan olla hiljaa mut "tunnen" toisen läsnäolon siinä missä oon tai mitä teen niin se jotenkin saa miun aivot järjestykseen ja rupeen huomaamattani tiskaamaan tai vaihtamaan petivaatteita.. millon mitäkin :)

Monet asiat oon siis huomannu kiertäneeni koska oon tunnistanu itessäni ne ongelmat ja löytäny niihin jonkinlaisen ratkasun jolla kiertää ne.. onkohan kiertää edes oikee sana tuohon, mut käytänpä sitä nyt tässä :D

Tää olotila kun huomaa oikeesti itsessä olevan vikaa joihin ei voi itse vaikuttaa, on ehkä pahin mitä voi ihmiselle toivoa ja nyt alan ymmärtämään oman poikanikin tilannetta ja tunnetta kun itkee joskus iltaisin; "miks mie valehtelen äiti?", "miks mie teen pahojani, vaikka minuu on kielletty?", poika selkeestikin ymmärtää mitä tekee mut ei ymmärrä miksi. Voih kun olenkin koittanu hälle niitä asioita selittää, toinen kun on vasta 9-vuotias, ei hää kaikkee vielä voikkaan ymmärtää mitä kerron :(

Ootan oikeesti innolla sitä lääkekokeiluu, jos miusta tulis pikkusen parempi äiti, jolla ei oo kokoajan ajatukset ihan sekasin ja kaikki aika mene miettiessä mitä miun piti äitinä ja vaimokkeena täällä kotona tehdä. Ehkä kärjistän asioita tähän jotta ymmärtäisitte miltä miusta pahimmillaan tuntuu ja oonhan mie päässy tähänkin asti 28 vuotta ilman apua ja hoitoja mut ehkä se vois olla helpottava tekijä kun sais joitain asioita tehtyä elämässä pikkusen helpommin kuin tähän mennessä. Ootan myös innolla pojan käyntiä lasten neurologian osastolla, vahvistuuko pojalla adhd vai mitä löytävä, niin saadaan oikeet keinot auttaa poikaakin.. johan tuo on jo masennuksen kourissa ennekun yltää 15 vuoden ikään, kun huomaa itsessään olevan vikaa muttei voi itseään auttaa! Äitinä tuen rakasta poikaa minkä vaan voin ja osaan, mut aina sekään ei riitä, tiiän sen omasta kokemuksesta, mut ehkä poikakin ymmärtää paremmin et äiti ymmärtää hänen tilanteen ja tunteet kun ollaan samassa veneessä. Oon todella tyytyväinen et tein sen testin lääkärissä, kohta elämä helpottuu! :)

Nyt painun tuonne toiseen blogiin ja kirjotan vielä hetken siellä :D ja sit painun kyllä tuonne ukkelin viereen nukkumaan niin jaksan herätä huomiseen ja taas uusiin seikkailuihin ja oivalluksiin :D oikeen kauniita unia kaikille! :)

diagnoosia odotellessa

Tässä on tullu keskityttyy niin paljon ton toisen blogin kirjottamiseen että vallan jääny tää vähemmälle.. mut aim päk! :D

Käväsin tuossa lekurilla muutama kuukaus sitten ja sainkin sieltä lähetteen psykiatriselle (siellä kuulema hoidetaan aikuiset ja lapset kuuluvat naapurikaupunkiin, keskussairaalan hoidettavaksi) noh.. satuin siis pojan adhdkäynnillä tekemään ittekki semmosen testin. Nyt sit psykiatrisella "osastolla" käydyn haastattelun jälkeen kuulema ei ole järkeä tehdä neurologisia testejä koska testit toisivat kuulema sama asiat esille kuin haastattelukin ja miulla alotetaan lääkekokeilu ja jos se lääkekokeilun edetessä paremmalle mallille, testeissä näkyy eroavaisuuksia haastattelun tuottamiin tuloksiin, diagnoosi sitten vahvistuisi. siitä en tiiä mitään mitä tapahtuu jos ei vahvistukkaan. Diagnoosina ois sit semmonen kuin adhd tai add.....

Otan nyt kuitenkin ja menen laittamaan pään tyynyyn ja sen jälkeen kun herään, huomenna on aikaa kuitenkin taas ihan kauheesti, kerron kuinka turhauttavia miun päivät on ollu tähän mennessä kun työt loppu ja kotona ois vähän liikaakin tekemistä.

Ainii! :D Jos joku minuu haukkuu että miulla on maanisdepressiivisyyttä.. niin siihen voin ainakin sanoo että testattu on ja jopa kahteen kertaan enkä sellaista sairasta! :D

Mut mennää nyt näillä lyhkäsillä teksteillä kerrankin ja oikeen kauniita unia! :)

Asiota täytynee järjestellä ;)

Tartteis alottaa toisen blogin suunnittelua tähän ohelle. Tää nyt on tämmönen sekalaisia fiiliksiä ja maailmanmullistuksia omasta elämästä sekä onnellisuuden hetkiä (sillon tällön joukossa) -sisältävä blogi, lähinnä pään tyhjennystä kun tuntuu ettei halua, jaksa, pysty puhumaan kelleen.. ohelle tartteis saada siis se kaikista härpätyksistä koostuva, tukanrepimisstressiin asti venyttävä hääblogi :)

Tällä hetkellä tuntuu että hajoaa pää ihan kaikkeen, ja valinnan vaikus tulee eteen kaikessa mahdollisessa vähänkin aiheeseen liittyväsä ja kun ukkokin on töissä ja kotiutuuu työpäivinä vasta 7 jälkeen niin on vaikee olla vaan tuppisuuna ja koittaa päättää asioista joissa ukkokin haluis olla mukana.. Kaasoista ei näytä olevan apua myöskään vaikka pyytää eli kaikki on tehtävä itse. Onneksi tässä on reilusti aikaa irtisanoa kaasot vielä moneen kertaa ja pyytää oikeasti asiaan panostavia noihin vastuullisiin tehtäviin.  Näin siis tällä hetkellä tuntuu, alkaa miun pinna olla aika pitkälle venytetty ja ymmärtävyys tällä tytöllä loppumassa. Eka kerta on vahinko, toinen sattumaa mutta kolmas on jo avoin sodan julistus.. (tulinenko luonne?)

Elikkä nyt ei muuta kun toisen blogin suunnitteluun ja kimppuun :D

My past, present and future

Kun menneisyys nostaa päätään vaikka luuli sen olleen jo poissa..

Koulukiusaus on nyt päivän sana.
8.luokkalainen tyttö tappoi itsensä kun ei enää jaksanut koulukiusaamista, jonka jälkeen aihe on nostettu kerta toisensa jälkeen. Blogi jossa voi käydä lukemassa tämän tytön päiväkirjamerkintöjä kiusaamisesta, on artikkeleita aiheesta kirjoitettu jos jonkinmoiseen lehteen ja omassa kaupungissakin poika oli napsahtanut ystävänpäivänä ja puukottanut luokkakaveriaan. Mihin tää maailma on menossa?

Ittehän olen koulukiusattu.. sana kiusaaminenhan nyt ei oikeestaan kuvaa mitään, eikä kerro kuinka vakavaa kenekin kohalla tää on ollu. Mut jos nyt kuitenkin käytän sitä sanaa joka on yleisimmin kaikille tuttu.

Kiusaaminen alkoi jo lastentarhassa.. silloinhan se on vaan sellasta lasten välistä kinastelua ja nimittelyä johon tarhatätit aika hyvin nykypäivänäkin puuttuu ja selvittää asioita ja sääntöjä jonka mukaan pienen ihmisen pitäsi jo nuoresta lähtien oppia elämään. Mutta miepä olenkin herkempi tytteli ja otin itteeni asiat, vaikka se ehkä ei näkynyt missään ulospäin. Kouluun siirryttäessä sukunimenihän oli kaikkien mielestä niin hauska että se ei ollut enää hauska ja ihmiset tunsivatkin miut sukunimellä läpi peruskoulun. Itte elän oman sukunimeni kanssa vallan sovussa ja vitsailenkin siitä, olen myös äärimmäisen ylpeä siitä etten ole järvinen tai nieminen tai joku muu yleisimmistä.. Kiisseli sukunimeä ei ole kuin muutama hassu kymmen olemassa (jos oikeen muistan, nelisenkymmentä). Kyllä, se on se jälkiruoka :D

Sukunimi ei suinkaan ollut ainut mistä "huumoria", niin sanotusti, revittiin. Syntymävikana on myös joka hetki mukana kulkeva lähes kuuro korva, joka ei ulkonäöllisestikkään ole ihan normaali ja lapsethan huomaavat kaiken. Nykyään ite en edes muista etten kuule toisella korvalla, useasti muistankin kertoa siitä uusille tuttavuksille vasta silloin kun ihmettelevät etten kuule suuntaa enkä myöskään suurintaosaa puhetta jos joku koittaa miulle puhuu oikealta puolelta. Mutta luokkalaiset kyllä huomasivat ja jaksoivat asiasta muistuttaa. Minkä helvetti minä sille olisin voinut?? Oon syntyny tälläsenä ja minuu se ei haitannu, kunnes luokkalaiset teki siitä ongelman!

Olihan siellä joukossa muutamia tavaroiden tuhoamisia ja tavaroiden varastelua.. muttei onnekseni pahempaa kuin mitä nykypäivänä saa lukea kiusaamisesta.

Pahin on kuitenkin se millä tavalla se vaikuttaa kiusatun ihmisen loppuelämään.. ja tästä meinasinkin kirjottaa enempi.. lapsuusaika on aikalailla pimennossa muistoissani, en todellakaan muista juuri yhtään mitään ja sen mitä muistan on selkeästikin tarkoitus muistaa.. kirjoitan sitä mukaa kun alan aukomaan omia solmuja mielensyövereistä.. jotka todellakin luulin olleen jo jollain tavalla käsiteltyjä tai kokonaan menneitä asioita elämässäni. Eipä ollut.

Jottei tää kirjotus tällä kertaa kauheesti paisuis pitkäks, alotan sillä mitä tänää havaitsin miehein kanssa. Pelaaminen. Ukko kysy että miks ihmeessä en halua pelata siskontytön kanssa, jota olin vahtimassa.

En saa siitä mitään irti, pelaaminen ei vaan ole miun juttu ollu koskaan. En tykkää raha-automaattipeleistä, en lautapeleistä ja nyt naamakirjassakin on aika korkeet kriteerit pelillä että jaksan pelata.. miehein sit mietti siinä ääneen että miulta siis puuttuu kilpailuhenki. Nohhh.... kun menin ajassa taaksepäin, muistan ikuisesti sen kun opettaja pakotti JOKA PERKELEEN VUOSI osallistumaa hiihtokilpailuihin.. kiusaamiseenhan se ei auttanut yhtään kun olin joka hiivatin kerta viimosena maalissa ja jopa muiden oppilaiden kotiinpääsy oli kiinni miun saapumisesta maaliin. Onnistuakkaan ei uskaltanut. Isäni sano kesäurheilukilpailuja katsoessaan, taisin juossa kilpaa 60m tai 100m, jotta "miks ihmeessä sie lopetit juoksemisen heti kun näit jonkun kirivän rinnalle? olit ensimmäinen yli puolet matkasta ja sitten vaan luovutit" jaa-a.. oiskohan johtunut siitä ettei se voittaminen ois mitään muuttanut, ehkä jopa vaan pahentanut kiusaamista koulussa jonka takia joka ikinen ilta äiti lohdutti minuu, kun en saanut unta enkä olisi uskaltanu kouluun aamulla taas lähtee. Sain yhden mitalin peruskoulun aikana, joukkuehiihdosta, 6.luokalla jos oikeen muistan. Sekin oli hopeaa, miun ansiosta ei voitettu kultaa koska olin vaan niin hidas, jälleen kerran miut vaan pakotettiin siihen mukaan.

Joten onnistumisen kokemuksien puute ja jatkuva epäonnistuminen vei kilpailun haluni.. ehkä se on syy miksi jännitän kilpailuja, jännitän koska en halua voittaa.. vaikka kuitenkin haluan ja siksi oon osallistunu.. vaikeeta koittaa selittää :) Enkä myöskään saanut omasta halusta tehdä mitään, kuten valita itse lajini joihin osallistua kesäkisoissakin..?? Mikä helvetti se opettaja on pakottamalla pakottamaan lasta kun se vaan hankaloittaa koulussa oppimista ja laittaa kapuloita rattaisiin jottei se lapsi koskaan voisi tulla mielellään kouluun tai tehdä asioita mielellään?

Kilpailunhaluni.. missä se on ja miten sen saa? väittelyt kuulema miehein mukaan kuitenkin haluan voittaa ;) khih.. no ehkä se on siinä naisten geeneissä mukana x)

Pelkään ihmisten katseita. Pelkään epäonnistumista, vaikka tiedän että niistä voi oppia, olen fanaattisen täydellisyyden hakuinen koska pelkään epäonnistua. Jos jossain asiassa on epäonnistumisen mahdollisuus, en edes yritä. Miksi? Luulin vielä hetki sitten että jotkut ihmiset on vaan luonteeltaan (ja erityisesti naisissa löytyy näitä piirteitä) sellasia että itseluottamus on vaan hiukan huonompi, mutta tän syvällisen ajattelun myötä aloin miettimään että ehkä sillä miun lapsuudella on kuitenkin vaikutusta miun luonteen lisäks.

Kauheesti kauhistellaan koulukiusaamisen käsistä lähtemistä, syynä on miun mielestä ekanakin opettajat jotka viisveisaavat asioista, kunhan palkkansa vaan saavat ja ne ketkä välittävät, ei ole enää minkäälaisia keinoja puuttua asioihin tai edes valtaa koulunsisäisessä hierarkiassa. Seuraavana tulevat vanhemmat, jotka lässyttävät että eihän minun mikkoliisa kullannuppu voi olla kiusaaja! noniin.. katsotkos miten itse käyttäydyt?? mitä puhut työkavereistasi kotona puolisolles? Opetat huomaamattas lapsilles seläntakana puhumisen, paskanjauhannan kultaisen taidon, väheksymisen joitain tietyntyyppisiä ihmisiä kohtaan vaikka kuinka selität että "me ollaan kotona pidetty kiinni tasavertaisesta kohtelusta ja että arvostetaan ihmistä ihmisenä riippumatta ulkonäöstä tai rahallisesta menestyksestä ihmiskunnassa" tai muuta paskaa.. 

Mutta onko tuohon koulukiusaamiseen sitten olemassa mitään, minkäänlaista keinoa vähentää sitä? yhtä tai useampaa keinoa lopettaa se? En tiedä, en todellakaan. Siihen kun vaikuttaa niin moni asia lapsen elämässä.

Päätän tällä kertaa näihin mietteisiin, lisää aiheesta tulossa kun taas saan ahaa-elämyksen miksi teen nyt aikuisena näin, vaikka voisin tehdä toisin :) oikeen mukavaa viikonloppua kaikille <3

Mitenkä saisinkaan sanottua, asioista jotka satuttavat syvällä.
Kuka niitä sanoja kuuntelisi, kuka niitä sanoja ymmärtäisi?
Miksi ihmiset eivät vain voisi kuunnella,
huomata kuinka paha on olla?
Ainakin yrittää ymmärtää, jos eivät sihen pysty.
Yksin en jaksa enää, liian paljon pienelle ihmiselle. 

Vihattu, rakastettu, pelätty ystävänpäivä

Miun pitäis koittaa siivota kun on pojan synttärijuhlat huomenna mut jotenkin kappas kummaa tää pää taas keksi kivaa kirjotettavaa.. eikös se niin mene että kokeisiin kun pitäs lukee niin yllättäen huomaa siivoovansa ne ylimmätkin hyllyt kaapeista ja kun pitäs siivota niin sitä tulee tehtyä kivoja löytöjä kaapeista ja unohtuu niitä ihastelemaan tai keksii aaaaivan muuta tekemistä siivoomisen tilalle? :D

ystävänpäivä ois niikusta sit 11 päivän päästä ja aikasemmin oon ajatellu tuosta kyseisesti päivästä että rahan tuhluuta, markkinakikka ja suomeen tuotu amerikkalainen juttu ei vaan ota toimiakseen ystävänpäivänä.. ameriikassahan se on kuitenkin Valentine's day ja mitä mie olen käsittänyt ni siellä se on lähinnä rakastavaisten päivä jollon miehet kauhusta kankeena panikoi mitä ihmettä sitä hommais naikkoselleen ja tietenkin, ihan sama oliko sitä vaan seurusteluasteella vai jopa naimisissa, niin se pitää olla hienompaa ku naapurilla akalla tai parhaan ystävän saama lahja tai järjestetty ilta x) ja joka vuosi pitää olla näyttävämpää ja näyttävämpää JA ai luoja jos unohat koko hiivatun päivän etkä tee tai hommaa mitään niin piru on irti ja moni suhde jopa päättyy siihen ja etitään mies joka osaa arvostaa ystävänpäivän tärkeyttä parisuhteessa.. nooh.. ehkä hieman kärjistetty tää miun mielipide mut niin kai se menee siellä suuressa ameriikassa, hullujahan ne siellä on xD

No mut kun nyt kuitenkin ollaan suomessa niin täällähän se on yksinkertaisuudessaan ystävänpäivä ja tarkoituksena on muistaa hyviä ystäviä, ei suinkaan vain ja ainoostaan sitä omaa puoliskoaan.. sehän ois raisimia tai syrjintää tai jotain niin sillonhan se pitää "yleistää" ystävänpäiväksi jottei suomen mielenterveysongelmien tilastot pomppaa kattoon jo toistamiseen vuoden sisällä.. johan se joulu on ihan tarpeeksi rankkaa ihmisille joilla ei ole ketään. Vaikka nyt vähän sarkastiseen ja negatiiviseen sävyyn kirjoitan niin koen myötätuntoa niitä kohtaan kellä ei oikeasti ole edes sitä perhettä, mutta ne kellä on perhe eikä esim. vaan ylpeydessään osaa sopia välejään ja siksi joutuu yksin viettämään joulun, on turha valittaa että joutuu yksin olemaan.. ja sitten lisään vielä nämä nuoret jotka on niin hätäpäissään siitä että elämä loppuu kohta ja miulla ei ole miestä, tai naista, ettei missään nimessä voi tulla hyvä joulu! *pyöritän päätäni ja ihmettelen* mikä helevatun kiire kaikilla on saada se elämänsä kumppani ja se oikea pitäis olla se eka jonka kanssa alkaa seurustelemaan?

Itte oon kuulunu tuohon viimeisimmäksi mainittuun joukkoon joskus ja varmaan sen takia se ärsyttääkin niin paljon kun miettii kuinka tyhmä ja malttamaton ihminen on osannut joskus olla. Oon kokenu ihania ja samalla ihan kauheita suhteita jotka opetti miut katkeraks elämää kohtaa ja aloin myös pelkäämään seurustelua ja seuraavaa sydämen rikkoutumista, mut mie en jääny paikoilleni junnaamaan vaan opettelin hyväksymään itteni ja oman seurani. Sit tapahtu se mitä miulle oli pitkään toitotettu: se toinen ihminen tuli kuin tyhjästä, kun sitä vähiten odotti ja tässä sitä ollaan :) En pelkää suhteen päättymistä siksi että pelkäisin jääväni yksin ja se pelon puuttuminen mahdollistaa entistä vahvemman rakkauden tunteen mutta myös sen oman vapauden ja toisen vapauden antamisen suhteessa. Jos kummallakaan ei sitä vapautta ole niin suhde on tukahdutettu aika äkkiä.. Tää suhde toimii nyt ja toivottavasti monen vuoden päästäkin, ollaanhan myö menossa virallistamaan ja julkistamaan muille meidän rakkautta :)

Nyt sit tästä syystä, kun tää ihana suhde ja rakkauden kemiallisen reaktion jatkumo on pistäny miun pään iiihan sekaste niin meinasinpa nyt kerrankin tehdä ystävänpäiväkortteja niille rakkaille ihmisille jotka on ollu miun tukena vaikeina aikoina ja joiden kanssa kaikki sujuu kuin tanssi :) ne ihanat ihmiset jotka on nähny vaivaa tutustuakseen minuun ja antanu miun tutustua heihin, ne kaikki ihanat hetket joita muistelee mielellään on kuitenkin tärkeitä ja ne pitää ihmisen kasassa :) ne on niitä tukipilareita elämässä kun ei vaan jaksa ja taas kohta elämä hymyilee :) liitänkin tähän kivan teksti joka on miusta hirmu kiva ohje elämälle :)

Filosofian professori aloitti luennon sanaa sanomatta, täyttämällä ison lasipurkin nyrkinkokoisilla kivillä. Sitten hän kysyi opiskelijoilta, oliko purkki täysi. Heidän mielestään se oli. Sitten hän otti pussillisen pikkukiviä, kaatoi ne purkkiin ja ravisti purkkia. Pikkukivet vierivät isojen kivien välissä oleviin koloihin. Nauraen opiskelijat vastasivat purkin nyt olevan täysi.... Sitten professori otti pussillisen hiekkaa, kaatoi senkin purkkiin, ja hiekka täytti pikkukivienkin välit. "No niin", sanoi professori, "haluan teidän ymmärtävän, että tämä on teidän elämänne. Isot kivet ovat tärkeitä asioita, kuten perhe, elämänkumppani, lapset, kaverit ja terveys. Sellaisia asioita, että vaikka kaikki muu ympäriltänne katoaisi, elämänne olisi silti täyttä. Pikkukivet ovat muita merkityksellisiä asioita, kuten työ ja koti. Hiekka on sitten kaikki muu, pienet asiat. Jos laitatte hiekan ensin purkkiin, ei ole tilaa isoille eikä pienille kiville. Sama pätee elämäänne; jos käytätte kaiken aikanne ja energianne pikkuasioihin, ei jää tilaa tärkeille asioille. Kiinnittäkää siis huomionne asioihin, jotka ovat teille tärkeimpiä"

Jotenka tän reilu vuoden aikana jollon oon saanu tutustua mitä ihanimpiin ihmisiin joilla on omat ihanat vahvuutensa ja merkityksensä miun elämässä, oon onnellinen että miulla on näitä isoja, tärkeitä asioita, ihmisiä, kiviä, miun elämässä! <3