perjantai 24. helmikuuta 2012

My past, present and future

Kun menneisyys nostaa päätään vaikka luuli sen olleen jo poissa..

Koulukiusaus on nyt päivän sana.
8.luokkalainen tyttö tappoi itsensä kun ei enää jaksanut koulukiusaamista, jonka jälkeen aihe on nostettu kerta toisensa jälkeen. Blogi jossa voi käydä lukemassa tämän tytön päiväkirjamerkintöjä kiusaamisesta, on artikkeleita aiheesta kirjoitettu jos jonkinmoiseen lehteen ja omassa kaupungissakin poika oli napsahtanut ystävänpäivänä ja puukottanut luokkakaveriaan. Mihin tää maailma on menossa?

Ittehän olen koulukiusattu.. sana kiusaaminenhan nyt ei oikeestaan kuvaa mitään, eikä kerro kuinka vakavaa kenekin kohalla tää on ollu. Mut jos nyt kuitenkin käytän sitä sanaa joka on yleisimmin kaikille tuttu.

Kiusaaminen alkoi jo lastentarhassa.. silloinhan se on vaan sellasta lasten välistä kinastelua ja nimittelyä johon tarhatätit aika hyvin nykypäivänäkin puuttuu ja selvittää asioita ja sääntöjä jonka mukaan pienen ihmisen pitäsi jo nuoresta lähtien oppia elämään. Mutta miepä olenkin herkempi tytteli ja otin itteeni asiat, vaikka se ehkä ei näkynyt missään ulospäin. Kouluun siirryttäessä sukunimenihän oli kaikkien mielestä niin hauska että se ei ollut enää hauska ja ihmiset tunsivatkin miut sukunimellä läpi peruskoulun. Itte elän oman sukunimeni kanssa vallan sovussa ja vitsailenkin siitä, olen myös äärimmäisen ylpeä siitä etten ole järvinen tai nieminen tai joku muu yleisimmistä.. Kiisseli sukunimeä ei ole kuin muutama hassu kymmen olemassa (jos oikeen muistan, nelisenkymmentä). Kyllä, se on se jälkiruoka :D

Sukunimi ei suinkaan ollut ainut mistä "huumoria", niin sanotusti, revittiin. Syntymävikana on myös joka hetki mukana kulkeva lähes kuuro korva, joka ei ulkonäöllisestikkään ole ihan normaali ja lapsethan huomaavat kaiken. Nykyään ite en edes muista etten kuule toisella korvalla, useasti muistankin kertoa siitä uusille tuttavuksille vasta silloin kun ihmettelevät etten kuule suuntaa enkä myöskään suurintaosaa puhetta jos joku koittaa miulle puhuu oikealta puolelta. Mutta luokkalaiset kyllä huomasivat ja jaksoivat asiasta muistuttaa. Minkä helvetti minä sille olisin voinut?? Oon syntyny tälläsenä ja minuu se ei haitannu, kunnes luokkalaiset teki siitä ongelman!

Olihan siellä joukossa muutamia tavaroiden tuhoamisia ja tavaroiden varastelua.. muttei onnekseni pahempaa kuin mitä nykypäivänä saa lukea kiusaamisesta.

Pahin on kuitenkin se millä tavalla se vaikuttaa kiusatun ihmisen loppuelämään.. ja tästä meinasinkin kirjottaa enempi.. lapsuusaika on aikalailla pimennossa muistoissani, en todellakaan muista juuri yhtään mitään ja sen mitä muistan on selkeästikin tarkoitus muistaa.. kirjoitan sitä mukaa kun alan aukomaan omia solmuja mielensyövereistä.. jotka todellakin luulin olleen jo jollain tavalla käsiteltyjä tai kokonaan menneitä asioita elämässäni. Eipä ollut.

Jottei tää kirjotus tällä kertaa kauheesti paisuis pitkäks, alotan sillä mitä tänää havaitsin miehein kanssa. Pelaaminen. Ukko kysy että miks ihmeessä en halua pelata siskontytön kanssa, jota olin vahtimassa.

En saa siitä mitään irti, pelaaminen ei vaan ole miun juttu ollu koskaan. En tykkää raha-automaattipeleistä, en lautapeleistä ja nyt naamakirjassakin on aika korkeet kriteerit pelillä että jaksan pelata.. miehein sit mietti siinä ääneen että miulta siis puuttuu kilpailuhenki. Nohhh.... kun menin ajassa taaksepäin, muistan ikuisesti sen kun opettaja pakotti JOKA PERKELEEN VUOSI osallistumaa hiihtokilpailuihin.. kiusaamiseenhan se ei auttanut yhtään kun olin joka hiivatin kerta viimosena maalissa ja jopa muiden oppilaiden kotiinpääsy oli kiinni miun saapumisesta maaliin. Onnistuakkaan ei uskaltanut. Isäni sano kesäurheilukilpailuja katsoessaan, taisin juossa kilpaa 60m tai 100m, jotta "miks ihmeessä sie lopetit juoksemisen heti kun näit jonkun kirivän rinnalle? olit ensimmäinen yli puolet matkasta ja sitten vaan luovutit" jaa-a.. oiskohan johtunut siitä ettei se voittaminen ois mitään muuttanut, ehkä jopa vaan pahentanut kiusaamista koulussa jonka takia joka ikinen ilta äiti lohdutti minuu, kun en saanut unta enkä olisi uskaltanu kouluun aamulla taas lähtee. Sain yhden mitalin peruskoulun aikana, joukkuehiihdosta, 6.luokalla jos oikeen muistan. Sekin oli hopeaa, miun ansiosta ei voitettu kultaa koska olin vaan niin hidas, jälleen kerran miut vaan pakotettiin siihen mukaan.

Joten onnistumisen kokemuksien puute ja jatkuva epäonnistuminen vei kilpailun haluni.. ehkä se on syy miksi jännitän kilpailuja, jännitän koska en halua voittaa.. vaikka kuitenkin haluan ja siksi oon osallistunu.. vaikeeta koittaa selittää :) Enkä myöskään saanut omasta halusta tehdä mitään, kuten valita itse lajini joihin osallistua kesäkisoissakin..?? Mikä helvetti se opettaja on pakottamalla pakottamaan lasta kun se vaan hankaloittaa koulussa oppimista ja laittaa kapuloita rattaisiin jottei se lapsi koskaan voisi tulla mielellään kouluun tai tehdä asioita mielellään?

Kilpailunhaluni.. missä se on ja miten sen saa? väittelyt kuulema miehein mukaan kuitenkin haluan voittaa ;) khih.. no ehkä se on siinä naisten geeneissä mukana x)

Pelkään ihmisten katseita. Pelkään epäonnistumista, vaikka tiedän että niistä voi oppia, olen fanaattisen täydellisyyden hakuinen koska pelkään epäonnistua. Jos jossain asiassa on epäonnistumisen mahdollisuus, en edes yritä. Miksi? Luulin vielä hetki sitten että jotkut ihmiset on vaan luonteeltaan (ja erityisesti naisissa löytyy näitä piirteitä) sellasia että itseluottamus on vaan hiukan huonompi, mutta tän syvällisen ajattelun myötä aloin miettimään että ehkä sillä miun lapsuudella on kuitenkin vaikutusta miun luonteen lisäks.

Kauheesti kauhistellaan koulukiusaamisen käsistä lähtemistä, syynä on miun mielestä ekanakin opettajat jotka viisveisaavat asioista, kunhan palkkansa vaan saavat ja ne ketkä välittävät, ei ole enää minkäälaisia keinoja puuttua asioihin tai edes valtaa koulunsisäisessä hierarkiassa. Seuraavana tulevat vanhemmat, jotka lässyttävät että eihän minun mikkoliisa kullannuppu voi olla kiusaaja! noniin.. katsotkos miten itse käyttäydyt?? mitä puhut työkavereistasi kotona puolisolles? Opetat huomaamattas lapsilles seläntakana puhumisen, paskanjauhannan kultaisen taidon, väheksymisen joitain tietyntyyppisiä ihmisiä kohtaan vaikka kuinka selität että "me ollaan kotona pidetty kiinni tasavertaisesta kohtelusta ja että arvostetaan ihmistä ihmisenä riippumatta ulkonäöstä tai rahallisesta menestyksestä ihmiskunnassa" tai muuta paskaa.. 

Mutta onko tuohon koulukiusaamiseen sitten olemassa mitään, minkäänlaista keinoa vähentää sitä? yhtä tai useampaa keinoa lopettaa se? En tiedä, en todellakaan. Siihen kun vaikuttaa niin moni asia lapsen elämässä.

Päätän tällä kertaa näihin mietteisiin, lisää aiheesta tulossa kun taas saan ahaa-elämyksen miksi teen nyt aikuisena näin, vaikka voisin tehdä toisin :) oikeen mukavaa viikonloppua kaikille <3

2 kommenttia:

  1. Täällä toinen koulukiusattu/syrjitty...
    Mulla on erilainen tarina mutta silti niin samanlainen. *Voimahali*
    Nykyään on asiat hyvin, kuten sullakin mutta lapsuudesta en muista paljoakaan. Se oli ikuista selviytymistä päivästä toiseen. Vei todella kauan ennen kuin uskalsin alkaa luottaa täysin yhteenkään ihmiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. en miekää muista kaikkee lapsuudesta, ositain kiusaamisen takia ja osittain siks ku on tuota alkoholistiperhetaustaa.. miulla on ollu semmonen perusluottamus kyllä aina ihmisiin mut samaan aikaan kuitenkin on se "varuillaan" olo, enkä vieläkään luota yhteenkään ihmiseen niin paljon ku haluisin, että häviäis se tunne että "mitä jos..." mut siinä saattaa olla taas myös mukana vaikuttamassa juuri saamani maininta et vaativan persoonallisuuden kriteerit täyttyy :D hyvät ja huonot puolensa siinäkin. nyt ehkä on jo pikkuhiljaa tullu se tunne et voi luottaa omaan ukkoon (joka sekin puotti tuossa luottamuksen seurustelusuhteen alkupuolella pohjamutiin ihan omaa kasvamuuttaan) ja muutama todella hyvä ystävä alkaa olee joihin jo tietää pystyvänsä luottamaan :)

      Poista