Ei mitään hajua mitä koitan tuolla otsikolla edes tarkoittaa, se vaan kuulosti typerän hassulta xDD *REPS*
Njoo.. edellisissä kirjotuksissa näkyy jo se prosessi kuinka mennään alaspäin.. masennuskausi siis oli tulossa tai siis jo kylläkin iskenyt parisen kuukautta sitten, se on aina yhtä mukavaa, eli siis ei.. mut huomasin sen vasta n. 2 viikkoa sitten kun tuli totaalinen puotos sinne pohjamutiin mihin vannoin etten enää koskaan vajoa.
Olen hyvin tietoinen omasta itsestäni, mitä ajattelen, mitä kehossani tapahtuu ja sen mukaan muokkaan, tasapainotan, vaakamaisella tavallani omaa elämääni ja suhtautumisia asioihin. Yleensä noissa stressi- ja masennustilaneteissa oon tajunnu missä mennään ja nytkin tajusin, mutten tarpeeks. Ehkä se johtui siitä että olin sokaistunut elämäni viimeisimpien tapahtumien johdosta ja luulin olleeni jo kuivilla vesillä siitä mitä joskus elämä on ollut.. enpä ollutkaan. Itsepetos on kyllä mahtava asia! ja vitut, näin suomeksi sanottuna.
Lähdin tarkoituksella toiselle paikkakunnalle asumaan, tarpeeksi kauas että kynnys kotiinpalaamisessa olisi korkea mutta kuitenkin tarpeeksi lähelle poikani takia. Huomasin 2 vuotta sitten kaikkien parisuhdekiemuroiden jälkeen ettei elämäni sillä hetkellä palvele minua ja elämääni niin yhtään millään lailla enkä pääse eteenpäin vain rypemällä itsesäälissä ja eristäytymällä kotiini, etten enää uskaltanut kaupassakaan käydä.. Torikammo. Sen taisin ihan itse itselleni kehittää silloin ja se palasi nyt 2 viikkoa sitten.
Päätin vuonna 2009-2010 uutena vuotena että nyt opettelen rakastamaan itseäni, rakastamaan omaa rauhaa ja omaa seuraani, opettelen katsomaan peiliin ja opettelen sitä sisäistä itseluottamusta jota en omaa kunnolla vieläkään.. mutta se ei puutu kuitenkaan kokonaan mitä se joskus oli, puuttui. Opettelin pitämään vain ja ainoastaan itsestäni huolen, 7vuoden äitinä toimimisen jälkeen.. sen osasin mutta olin unohtanut itseni. Enkä oikeestaan ollut koskaan edes osannut pitää itsestäni huolta, en osannut olla itsekäs.. ainakaan oikeissa asioissa joissa sitä pitäisi elämässä osata olla. Tätä kaikkea halusin opetella elämässä ja se vaati 300 kilometrin päähän muuttamista, eristäytymistä vielä enemmän, mutta vain siitä mikä oli tuttua ja turvallista joka ei sitä oikeastaan missään vaiheessa ollutkaan, turvallista. Myös se mitä päätin, oli, etten suostunut ottamaan elämääni ihmistä joka olisi sotkenut miun prosessin opetella olla minä, en halunnut parisuhdetta. JA OLIN ONNELLINEN! koskaan ikinä elämässäni olin oikeasti onnellinen, kaikkien vaikeuksien jälkeen, puolivuotta ihmisten nurkissa pyörimisen jälkeen.. Sain oman asunnon, rakastin tehdä omaa "pesää" ja rakastin tuntemattoman tutkimista ja oppimista. Eli bussien ja metrojen käytön opettelemista sekä uusien paikkojen löytämistä kokonaan uudessa paikassa. Aina kun onnistuin, tunsin olevani vahvempi kuin koskaan! Polkupyörän korjaamista, kaijuttimien liittämistä vahvistimeen jossa on miljoona piuhan paikkaa ja jopa saada se toimimaan oikein... Minä ihan itse onnistuin, ilman kenenkään apua! kyllähän sitä tottakai tarvitsi ystävien tukea, mutta se tuki oli oikeaa ystävyyttä.. kukaan ei tehnyt miun puolesta mitään vaan potkivat minua eteenpäin. Siitä olen eniten kiitollinen niille muutamalle loistavalle ystävälle siellä päässä suomea, sekä niille jotka uskoivat minun pärjäävän ihan itse, täällä päässä suomea! <3
Mutta takaisin asiaan. Pääsin siis aina stressi- ja masennuskausista yli levolla ja poistamalla stressitekijöitä elämässäni, mutta nyt mietin miten mie poistan mitään kun kaikki on hyvin? oliko miun romahtaminen siitä että kerrankin elämässäni kaikki oli hyvin enkä kestänyt tilannetta ettei minulla ollut mitään mitä ratkoa tai miettiä päässäni ja hetken aikaa koin olleeni oikeassa tässä asiassa. Mutten ollut. Parisuhteen ainut ongelma ja suurikin sellainen olevinaan selvisi, mutta kuten silloin pelkäsin, ei tämä ollut tässä, se kävi liian helposti.. nyt se alkoi vasta nostaa päätään ja purkautua, mutta se on voitettavissa oleva asia. Sitä rakastankin tuossa miehessäin, meidän välisessä suhteessa. Pystymme puhumaan asioista paremmin kuin koskaan olen voinut kuvitella ja se halu kummallakin tehdä töitä tämän suhteen eteen kertoo siitä oikeasta rakkaudesta ja kunnioituksesta ja arvostuksesta tätä parisuhdetta ja toisiamme kohtaan. Vaikka nyt hehkutankin näin, niin ei kaikki ole ruusuilla tanssimista ja suju niin helposti kuin puhutaa tai tässä tapauksessa, kirjoitetaan. Aina ei löydä oikeita sanoja jotta toinen ymmärtäisi, aina ei osaa kertoa asioita oikealla tunteella eli äänensävyillä ja painoilla jotka ei provosoisi toista joko sulkeutumaan kokonaan tai loukkaisi toista. Se voi kestää pitkään ennekuin löytää sen yhteisen sävelen ja sekään ei pysy kuin sen hetken parhaimmassa tapauksessa.. Mutta jos molemmat haluavat ja ovat valmiita tekemään kaikkensa parisuhteessa, silloin se kärsivällisyyskin palkitaan. Mikään parisuhde ei ole täydellinen, mutta täydellisyyttä hivotaan kun parisuhteessa on kommunikaatio, luottamus ja kunnioitus toista kohtaan kohdallaan sekä parisuhde sisältää riitoja :D
Noh, se siitä, parisuhteen ongelma siis oli niin voimakas että se oli kokoajan läsnä, ihan joka paikassa missä olin ja menin.. kaikki muu on kohdallaan mutta se yksi asia kummittelee vieläkin mutta tiedän et se on selviämässä.. mietin yhdessä vaiheessa että onko se ongelma niin ylitsepääsemätön ettei suhde sitä kestä ja tämä päätyy eroon, mietin että miksi olen taas sopeutumassa tilanteeseen, hyväksymässä asioita joita miun ei pitäs hyväksyä vaan vaalia sitä että miullakin on oikeus vaatia jotain tältä suhteelta.. sisäinen ääneni kuitenkin kielsi miuta luovuttamasta ja hyvä niin.
Olin mitätöinyt stressitekijöiden vaikutukset minimiin, jopa olemattomiin enkä huomannut että niitä kerääntyi liikaa ja tuolloin yksilölliset merkitykset kasvaa potentiaalisesti stressitekijöiden määrään nähden ja matematiikka jäi laskematta. hups.. romahdin, itkin puolentunnin välein, en vaan enää kestänyt kaikkea tätä enkä ymmärtänyt mistä se johtui. Ajattelin tänne takaisin muuttaessa että olenhan käynyt läpi elämäni suurimman ja tärkeimmän oppiläksyn, miksi ihmeessä enää joutuisin samaan tilanteeseen mitä olin ennenkuin täältä lähdin?
Nyt kun vihdoin ymmärsin mistä tämä romahdus johtui, osasin tehdä asioille jotain.. Mie selvisin vähällä. Antamalla vaan itteni masentua, rypeä siellä pahassa olossa, vain maata ja tehdä sen mitä piti jotta henki pihisi eli syödä edes vähän, juoda ja nukkua. Kun tuli hetki että nyt haluaisin tehdä jotain mikä kiinostaa, aloin tekemään sitä... mutten kuitenkaan pakottanut itteeni tekemään mitää mitä en jaksanut. Jos en jaksanut hakea sitä tavaraa tähän sohvalle ja tehdä sitä tässä, en syyttänyt itteeni siitä etten jaksanut, annoin luvan olla väsynyt ja laiska. Unohdin inspiraationi ja kohta keksin jotain muuta miksi jopa jaksoin nostaa takapuoleni sohvalta.. Rakastan tätä sohvaa <3 tästä on tullu miun turvapaikka ja voimapaikka tässä kodissa :)
Mutta jokaiselle toimii omat keinot. Miun masennus on luonteeltaan kroonista ja hallitsen sitä itse. Hallitsen sitä hyväksymällä sen että en ole niin täydellinen kuin haluaisin olla ja siksi en lähde masennuksen syvään kierteeseen mukaan.. myötäilen, mutta silti taistelen :)
Niitä valopilkkuja tästä nousemisesta sieltä suosta ovat olleet ne että pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ennekuin voi hyväksyä toiset. On osattava rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa ketään muuta tai edes mitään muuta. Itseään rakastaminen on eri asia kuin itserakkaus, nähtävästi moni käsittää tämänkin asian väärin.. Osasin nämä asiat kilometrien päässä, miks en osannu täällä. Koska lähdin suhteeseen vanhoin ajatuksin ja siksi suhteen alussa koin että on liian aikaista aloittaa suhdetta. Olin väärässä siinä että oli liian aikaista, etten ollut oppinut vielä kaikkea jotta kykenisin suhteeseen.. vaan olin kyllä oppinut kaiken mitä oli opittavissa yksin, mutta se jonka miun oli tarkotus oppia, piti tehdä se toisen kanssa. Parisuhteessa olen joutunut opettelemaan samaan asiaan, riippumatta rakastaako toinen minua, hyväksyykö toinen minut kokonaan. Minun edelleen pitää hyväksyä itseni jotta pysyn tasapainoisena, oma hyvksyntäni ei voi riippua sitä hyväksyykö toinen minut. Opin myös sen etten voi ryhtyä ja olla suhteessa siksi etten voi elää ilman toista. Kuten olen sanonutkin sen ääneen: Minä pärjään yksin ja voin elää yksinkin, ilman sinua..... mutten sitä halua. En ole, onneni ei ole, riippuvainen sinusta, mutta rakastan ja haluan olla siun kanssa :D Se on vissi ero vaikkei sitä tähän sanotuksi saa niin hyvin, kuinka suuri ero se on :)
Ehkäpä päätän tämän syvälisen keskustelun itseni kanssa tähän.. paljon on opittavaa ja kaikki tulee ajallaan sekä tarkoituksella <3
Njoo.. edellisissä kirjotuksissa näkyy jo se prosessi kuinka mennään alaspäin.. masennuskausi siis oli tulossa tai siis jo kylläkin iskenyt parisen kuukautta sitten, se on aina yhtä mukavaa, eli siis ei.. mut huomasin sen vasta n. 2 viikkoa sitten kun tuli totaalinen puotos sinne pohjamutiin mihin vannoin etten enää koskaan vajoa.
Olen hyvin tietoinen omasta itsestäni, mitä ajattelen, mitä kehossani tapahtuu ja sen mukaan muokkaan, tasapainotan, vaakamaisella tavallani omaa elämääni ja suhtautumisia asioihin. Yleensä noissa stressi- ja masennustilaneteissa oon tajunnu missä mennään ja nytkin tajusin, mutten tarpeeks. Ehkä se johtui siitä että olin sokaistunut elämäni viimeisimpien tapahtumien johdosta ja luulin olleeni jo kuivilla vesillä siitä mitä joskus elämä on ollut.. enpä ollutkaan. Itsepetos on kyllä mahtava asia! ja vitut, näin suomeksi sanottuna.
Lähdin tarkoituksella toiselle paikkakunnalle asumaan, tarpeeksi kauas että kynnys kotiinpalaamisessa olisi korkea mutta kuitenkin tarpeeksi lähelle poikani takia. Huomasin 2 vuotta sitten kaikkien parisuhdekiemuroiden jälkeen ettei elämäni sillä hetkellä palvele minua ja elämääni niin yhtään millään lailla enkä pääse eteenpäin vain rypemällä itsesäälissä ja eristäytymällä kotiini, etten enää uskaltanut kaupassakaan käydä.. Torikammo. Sen taisin ihan itse itselleni kehittää silloin ja se palasi nyt 2 viikkoa sitten.
Päätin vuonna 2009-2010 uutena vuotena että nyt opettelen rakastamaan itseäni, rakastamaan omaa rauhaa ja omaa seuraani, opettelen katsomaan peiliin ja opettelen sitä sisäistä itseluottamusta jota en omaa kunnolla vieläkään.. mutta se ei puutu kuitenkaan kokonaan mitä se joskus oli, puuttui. Opettelin pitämään vain ja ainoastaan itsestäni huolen, 7vuoden äitinä toimimisen jälkeen.. sen osasin mutta olin unohtanut itseni. Enkä oikeestaan ollut koskaan edes osannut pitää itsestäni huolta, en osannut olla itsekäs.. ainakaan oikeissa asioissa joissa sitä pitäisi elämässä osata olla. Tätä kaikkea halusin opetella elämässä ja se vaati 300 kilometrin päähän muuttamista, eristäytymistä vielä enemmän, mutta vain siitä mikä oli tuttua ja turvallista joka ei sitä oikeastaan missään vaiheessa ollutkaan, turvallista. Myös se mitä päätin, oli, etten suostunut ottamaan elämääni ihmistä joka olisi sotkenut miun prosessin opetella olla minä, en halunnut parisuhdetta. JA OLIN ONNELLINEN! koskaan ikinä elämässäni olin oikeasti onnellinen, kaikkien vaikeuksien jälkeen, puolivuotta ihmisten nurkissa pyörimisen jälkeen.. Sain oman asunnon, rakastin tehdä omaa "pesää" ja rakastin tuntemattoman tutkimista ja oppimista. Eli bussien ja metrojen käytön opettelemista sekä uusien paikkojen löytämistä kokonaan uudessa paikassa. Aina kun onnistuin, tunsin olevani vahvempi kuin koskaan! Polkupyörän korjaamista, kaijuttimien liittämistä vahvistimeen jossa on miljoona piuhan paikkaa ja jopa saada se toimimaan oikein... Minä ihan itse onnistuin, ilman kenenkään apua! kyllähän sitä tottakai tarvitsi ystävien tukea, mutta se tuki oli oikeaa ystävyyttä.. kukaan ei tehnyt miun puolesta mitään vaan potkivat minua eteenpäin. Siitä olen eniten kiitollinen niille muutamalle loistavalle ystävälle siellä päässä suomea, sekä niille jotka uskoivat minun pärjäävän ihan itse, täällä päässä suomea! <3
Mutta takaisin asiaan. Pääsin siis aina stressi- ja masennuskausista yli levolla ja poistamalla stressitekijöitä elämässäni, mutta nyt mietin miten mie poistan mitään kun kaikki on hyvin? oliko miun romahtaminen siitä että kerrankin elämässäni kaikki oli hyvin enkä kestänyt tilannetta ettei minulla ollut mitään mitä ratkoa tai miettiä päässäni ja hetken aikaa koin olleeni oikeassa tässä asiassa. Mutten ollut. Parisuhteen ainut ongelma ja suurikin sellainen olevinaan selvisi, mutta kuten silloin pelkäsin, ei tämä ollut tässä, se kävi liian helposti.. nyt se alkoi vasta nostaa päätään ja purkautua, mutta se on voitettavissa oleva asia. Sitä rakastankin tuossa miehessäin, meidän välisessä suhteessa. Pystymme puhumaan asioista paremmin kuin koskaan olen voinut kuvitella ja se halu kummallakin tehdä töitä tämän suhteen eteen kertoo siitä oikeasta rakkaudesta ja kunnioituksesta ja arvostuksesta tätä parisuhdetta ja toisiamme kohtaan. Vaikka nyt hehkutankin näin, niin ei kaikki ole ruusuilla tanssimista ja suju niin helposti kuin puhutaa tai tässä tapauksessa, kirjoitetaan. Aina ei löydä oikeita sanoja jotta toinen ymmärtäisi, aina ei osaa kertoa asioita oikealla tunteella eli äänensävyillä ja painoilla jotka ei provosoisi toista joko sulkeutumaan kokonaan tai loukkaisi toista. Se voi kestää pitkään ennekuin löytää sen yhteisen sävelen ja sekään ei pysy kuin sen hetken parhaimmassa tapauksessa.. Mutta jos molemmat haluavat ja ovat valmiita tekemään kaikkensa parisuhteessa, silloin se kärsivällisyyskin palkitaan. Mikään parisuhde ei ole täydellinen, mutta täydellisyyttä hivotaan kun parisuhteessa on kommunikaatio, luottamus ja kunnioitus toista kohtaan kohdallaan sekä parisuhde sisältää riitoja :D
Noh, se siitä, parisuhteen ongelma siis oli niin voimakas että se oli kokoajan läsnä, ihan joka paikassa missä olin ja menin.. kaikki muu on kohdallaan mutta se yksi asia kummittelee vieläkin mutta tiedän et se on selviämässä.. mietin yhdessä vaiheessa että onko se ongelma niin ylitsepääsemätön ettei suhde sitä kestä ja tämä päätyy eroon, mietin että miksi olen taas sopeutumassa tilanteeseen, hyväksymässä asioita joita miun ei pitäs hyväksyä vaan vaalia sitä että miullakin on oikeus vaatia jotain tältä suhteelta.. sisäinen ääneni kuitenkin kielsi miuta luovuttamasta ja hyvä niin.
Olin mitätöinyt stressitekijöiden vaikutukset minimiin, jopa olemattomiin enkä huomannut että niitä kerääntyi liikaa ja tuolloin yksilölliset merkitykset kasvaa potentiaalisesti stressitekijöiden määrään nähden ja matematiikka jäi laskematta. hups.. romahdin, itkin puolentunnin välein, en vaan enää kestänyt kaikkea tätä enkä ymmärtänyt mistä se johtui. Ajattelin tänne takaisin muuttaessa että olenhan käynyt läpi elämäni suurimman ja tärkeimmän oppiläksyn, miksi ihmeessä enää joutuisin samaan tilanteeseen mitä olin ennenkuin täältä lähdin?
Nyt kun vihdoin ymmärsin mistä tämä romahdus johtui, osasin tehdä asioille jotain.. Mie selvisin vähällä. Antamalla vaan itteni masentua, rypeä siellä pahassa olossa, vain maata ja tehdä sen mitä piti jotta henki pihisi eli syödä edes vähän, juoda ja nukkua. Kun tuli hetki että nyt haluaisin tehdä jotain mikä kiinostaa, aloin tekemään sitä... mutten kuitenkaan pakottanut itteeni tekemään mitää mitä en jaksanut. Jos en jaksanut hakea sitä tavaraa tähän sohvalle ja tehdä sitä tässä, en syyttänyt itteeni siitä etten jaksanut, annoin luvan olla väsynyt ja laiska. Unohdin inspiraationi ja kohta keksin jotain muuta miksi jopa jaksoin nostaa takapuoleni sohvalta.. Rakastan tätä sohvaa <3 tästä on tullu miun turvapaikka ja voimapaikka tässä kodissa :)
Mutta jokaiselle toimii omat keinot. Miun masennus on luonteeltaan kroonista ja hallitsen sitä itse. Hallitsen sitä hyväksymällä sen että en ole niin täydellinen kuin haluaisin olla ja siksi en lähde masennuksen syvään kierteeseen mukaan.. myötäilen, mutta silti taistelen :)
Niitä valopilkkuja tästä nousemisesta sieltä suosta ovat olleet ne että pitää hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, ennekuin voi hyväksyä toiset. On osattava rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa ketään muuta tai edes mitään muuta. Itseään rakastaminen on eri asia kuin itserakkaus, nähtävästi moni käsittää tämänkin asian väärin.. Osasin nämä asiat kilometrien päässä, miks en osannu täällä. Koska lähdin suhteeseen vanhoin ajatuksin ja siksi suhteen alussa koin että on liian aikaista aloittaa suhdetta. Olin väärässä siinä että oli liian aikaista, etten ollut oppinut vielä kaikkea jotta kykenisin suhteeseen.. vaan olin kyllä oppinut kaiken mitä oli opittavissa yksin, mutta se jonka miun oli tarkotus oppia, piti tehdä se toisen kanssa. Parisuhteessa olen joutunut opettelemaan samaan asiaan, riippumatta rakastaako toinen minua, hyväksyykö toinen minut kokonaan. Minun edelleen pitää hyväksyä itseni jotta pysyn tasapainoisena, oma hyvksyntäni ei voi riippua sitä hyväksyykö toinen minut. Opin myös sen etten voi ryhtyä ja olla suhteessa siksi etten voi elää ilman toista. Kuten olen sanonutkin sen ääneen: Minä pärjään yksin ja voin elää yksinkin, ilman sinua..... mutten sitä halua. En ole, onneni ei ole, riippuvainen sinusta, mutta rakastan ja haluan olla siun kanssa :D Se on vissi ero vaikkei sitä tähän sanotuksi saa niin hyvin, kuinka suuri ero se on :)
Ehkäpä päätän tämän syvälisen keskustelun itseni kanssa tähän.. paljon on opittavaa ja kaikki tulee ajallaan sekä tarkoituksella <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti